Parikkala uudistuvassa Etelä-Karjalassa

Etelä-Karjalassa toteutettu kuntarakenneselvitys on valmistunut ja tuloksiin pääsee tutustumaan kuntarakenneselvityssivuilla. Selvittäjät ovat luoneet neljä erilaista vaihtoehtoa Etelä-Karjalan tulevalle kuntarakenteelle:

• Yhden kunnan malli (kaikki yhdeksän kuntaa muodostavat uuden kunnan)
• Yhden kunnan malli, jossa reuna-alueet tekevät omat ratkaisunsa (Savitaipale ja Luumäki muodostaisivat Länsi-Saimaan kunnan ja Parikkala säilyisi itsenäisenä)
• Kahden kunnan malli (Lappeenrannan seutu muodostaa yhden kunnan ja Imatran seutu muodostaa toisen kunnan)
• Kahden kunnan malli, jossa reuna-alueet tekevät omat ratkaisunsa kuin edellä.

Etelä-Karjalan kuntarakennevaihtoehdot.
Lähde: http://www.ekkuntarakenne.fi/wp-content/uploads/2014/08/Kuntarakenne_lehdist%C3%B6info26082014.pdf

Itä-Savossa tänään (28.8.2014) olleessa jutussa oli haastateltu parikkalalaisia valtuutettuja. Kommenttini oli hieman matkalla muokkautunut. On totta, että olen ensisijaisesti itsenäisen Parikkalan kannalta, mutta myös yhden kunnan malli saa minulta kannatusta. On täysin luonnollista, että reuna-alueiden maaseutukunnilla ei olisi muodostuvan suurkunnan kannalta merkitystä, mutta reuna-alueille itsenäisenä säilyminen on elinvoiman säilymisen edellytys. 

Koko Etelä-Karjalan alueen elinvoimaa yhden kunnan malli edistäisi parhaiten: Alue olisi kansallisesti ja kansainvälisesti merkittävä toimija, Suomen kymmenen suurimman kaupungin joukossa, kahden vierekkäisen kaupungin kilpailuasema maakunnassa poistuisi ja reuna-alueiden maaseutukunnat tarjoaisivat maakuntaan myös toisenlaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Maaseutukuntien (Luumäki-Savitaipale ja Parikkala) osalta uskoisin alueiden kehittymisen olevan positiivista mikäli kunnilla on edellytyksiä jatkaa itsenäisinä. 

Kahden kunnan mallissa, jossa reuna-alueiden kunnat säilyisivät itsenäisinä, ei tilanne juurikaan muuttuisi edellä mainituissa maaseutukunnissa, mutta koko Etelä-Karjalan asemaan kahden kunnan mallilla olisi vähemmän positiivisia vaikutusta verrattuna nykytilaan. Kahden kaupungin kilpailuasemalla voi toisaalta olla myös positiivisia vaikutuksia, mutta Lappeenranta kulkisi kuitenkin maakunnan kehityksen etunenässä verrattuna Imatran alueeseen. 

Palataan Parikkalaan. Parikkala, Saari ja Uukuniemi yhdistyivät Parikkalan kunnaksi vuonna 2005. Edellisestä kuntaliitoksesta ei ole vielä kulunut kymmentä vuottakaan. Traumat ovat edelleen olemassa ja vaikuttavat ihmisten mielipiteisiin. On valitettava fakta, että reuna-alueiden näivettyminen on Parikkalassa jo kertaalleen koettu. Kunnan ainoa palvelu Uukuniemellä on kirjasto. Lisäksi Uukuniemellä sijaitsee kunnan omistama ja yrittäjän vuokraama Papinniemen leirintäalue. Saarella kunnan palveluista on jäljellä esikoulu, ryhmäpäiväkoti, alakoulu, kirjasto, uimahalli/kuntosali sekä Eksoten ylläpitämä palvelutalo. Muut kunnan ja Eksoten palvelut löytyvät keskustaajamasta. 

Parikkala on alue, joka ei ole minkään kasvukeskuksen imussa. Etelä-Karjalassa ainoa todellinen kasvukeskus on Lappeenranta. Parikkalaa, kuten muita vastaavanlaisessa asemassa olevia kuntia, tulee kehittää alueen omista vahvuuksista ja lähtökohdista. Tämänkaltaisilla alueilla ei voi odottaa, että joku tulee ja tuo meille kasvun ja menetyksen avaimet. Ne täytyy löytää paikallisesti ja viedä niitä eteenpäin. Parikkalan kunnassa on menestyksekkäästi etsitty omia vahvuuksia, mutta työtä riittää edelleen. 

Kuvassa on esitetty indeksit paikkaperusteiselle kehittämiselle. Indeksin suuruus kuvaa paikkaperusteisen kehittämisen merkitystä alueelle. Suuren indeksin omaavat alueet kärsivät mm. sijaintihaitasta ja alueellisen menestyksen vähyydestä. Parikkalan indeksin perusteella voidaan todeta, että paikkaperusteinen kehittäminen on Parikkalan alueen elinvoimaisuuden kannalta erittäin merkityksellistä.
Lähde: Lehtonen Olli ja Okkonen Lasse. Bioenergy Workshopin materiaalit, Nurmes 11.2.2014. 

Parikkalassa ei kriisikuntakriteerit täyty, mutta itseäni vielä askarruttaa, että onko Parikkalalla taloudelliset ja toiminnalliset edellytykset jatkaa itsenäisenä? Mitä tarkoittaa kuntarakenneselvityksen toteamus, että Parikkala ei ensimmäisessä vaiheessa ole mukana yhdistymisissä: Milloin toinen vaihe olisi ajankohtainen ja miten liitokset silloin tapahtuvat? Olisiko neuvotteluasemat palveluiden suhteen paremmat nyt, kun kunta ei ole siinä tilassa, että se kuntajakoselvittäjien termein "kaatuu kaupunkien syliin"? Tarkoittaako toinen vaihe sitä?

Kuntarakenneselvitykseen kuuluu iso joukko taustamateriaalia, jossa esitellään Etelä-Karjalan alueen kuntien nykytilaa sekä arvioidaan tulevaa. Tutkiskelin asiaa Parikkalan tilanteen selvittämiseksi talousraportista. Parikkalan suurimmat riskit ovat valtionosuuksien suhteellisessa osuudessa, jotka ovat 51 % tulorakenteesta. Mahdolliset muutokset valtionosuuksissa vaikuttavat merkittävästi kunnan talouteen, mutta nyt toteutetulla valtionosuusuudistuksella ei Parikkalan kuntaan ole juurikaan vaikutusta. Toistaiseksi. Myös huoltosuhteen kehittyminen on huolestuttava: Väestö vanhenee, työikäisten määrä alueella ei kasva. Huoltosuhteen kehityssuunnan muuttamiseksi tehdään kunnassa töitä mm. Biotalouden kehittäminen Parikkalassa -hankkeessa sekä Parikkalan rajanylityspaikan kansainvälistämisen edistämisessä. Parikkalan kunnalla on seuraavina vuosina edessään suuria investointeja, kuten uuden jätevedenpuhdistamon rakentaminen. Investointien rahoittamiseen tarvitaan lainarahaa. Tällä hetkellä Parikkalassa on varsin vähän lainaa/asukas Suomen keskiarvoon verrattuna. 

En kuitenkaan vielä vakuutu omasta talousanalyysistani, vaan haluan saada siihen asiantuntijan näkemyksen 16.9. järjestettävässä tiedotustilaisuudessa. Mikäli Parikkalan taloudelliset ja toiminnalliset edellytykset ovat edelleen olemassa, on alueen elinvoimaisuuden kannalta itsenäisyyden säilyttäminen paras vaihtoehto. Toistaiseksi Parikkalan palveluverkosto on kokoisekseen kunnaksi hyvä: kaksi alakoulua, yläkoulu, lukio, kolme päiväkotia ja esikoulua, terveysasema  vuodeosastoineen, hammashoitola, kaksi palvelutaloa, liikuntahalli, uimahalli jne. Kuntaliitoksen jälkeen tilanne ei olisi enää samanlainen. Se on jo kertaalleen koettu. 

Merimetson pesimäkanta ei ole levinnyt sisävesille

Kymmenkunta vuotta sitten muun muassa Saimaalla oltiin huolissaan merimetsokannan kasvusta ja lajin paluusta Suomeen. Merimetsojen pelättiin saavuttavan Suomen sisävedet lähivuosina. Merimetso ei ole odotuksista huolimatta levittäytynyt sisämaahan. Sisämaassa merimetsoja tapaa, mutta nämä ovat lähinnä muuttomatkalla olevia Jäämeren ja Vienanmeren merimetsoja tai pesimättömiä talvehtivia lintuja. 

Merimetso palasi Suomen rannikolle 1990-luvulla. Ensimmäiset pesät todettiin keväällä 1996. Laji oli ollut kadoksissa Suomen pesimälinnustosta parin sadan vuoden ajan. Merimetso pesii yhdyskunnissa ja pesimäkanta kasvoi alkuun voimakkaasti.

Merimetsojen pesimäkolonia Burgasin kupeessa Bulgariassa. 

• 1996: 10 paria
• 2002: 1 400 paria
• 2008: 10 000 paria
• 2011: 18 000 paria
• 2014: 20 000 paria

Suomen kanta kasvoi ensin noin 40 % vuosivauhdilla, mutta nyt kasvu on tasaantunut noin 5 % ja sen voidaan olettaa edelleen tasaantuvan. Esimerkiksi Vienanmerellä merimetsokanta ei ole samaan aikaan kasvanut. Vienanmerellä ja Jäämerellä pesivät merimetsot muuttavat maamme läpi elo-lokakuussa. 

Merimetsosta on käyty vilkasta keskustelua koko 2000-luvun ajan. Kalastajat, saaristolaiset ja suomalaisista poliittisista puolueista erityisesti RKP on esittänyt merimetson kannan rajoittamista metsästyksellä. 18.8.2014 asiasta oli keskustelemassa Carl Haglund ja Anni Sinnemäki A-Studiossa. Tämä keskustelu johti juurensa Carl Haglundin merimetsojen metsästysreissuun Ahvenanmaalla 

(katso uutinen aiheesta). Keskustelun yhteydessä näytettiin myös Suomen ympäristökeskuksen Markku Mikkola-Roosin haastattelu, jossa Mikkola-Roos kertoi, että merimetson ja valkoposkihanhen kannat kestävät metsästyksen. 

Se mitä Mikkola-Roos ei tuonut esille, on se, että Suomen läpi muuttaa arkitisia valkoposkihanhia ja merimetsoja. Miten voisimme rajoittaa metsästyksen koskemaan vain Suomessa pesiviä pullavalkoposkihanhia ja kotoisia merimetsojamme? Sen Mikkola-Roos nosti esille, että valkoposkihanhien pesimäpaikat suurimpien kaupunkien keskustoissa ovat ongelmallisia metsästyksen kannalta. Pesimäpaikkojen ulkopuolellahan emme voi arktista valkoposkihanhea tai merimetsoa erottaa kotimaisistamme. 

Merimetsojen aiheuttamia haittoja on liioiteltu. Esimerkiksi Bulgariassa merimetsot saavat rauhassa pesiä aivan kaupunkien tuntumassa, jopa voimalinjojen tolpissa. Bulgariassa kalastuksen osuus elinkeinojakaumasta on edelleen merkittävässä roolissa. Lajille löytyy luontaisia vihollisia mm. merikotkista. Suomalainen merikotkakanta kasvaa vuosittain ja samalla merimetsoon kohdistuva saalistuspaine. Merimetson kannankasvu on taittumassa ja laji ei ole levinnyt sisämaahan, joten merimetson metsästyksen osalta tulisi ottaa aikalisä ja tehdä tarkkaa tutkimusta siitä minkälaisia rahallisia menetyksiä kalastajat ja kalanviljelijät merimetsosta todella kokevat. Tällä hetkellä euromääräisiä summia ei ole esittää. 

Merimetso syö rehevästä Itämerestä merkittäviä määriä niin sanottua roskakalaa, jota muuten hoitokalastuksen avulla vesistöistämme poistetaan. Aikuinen merimetso syö keskimäärin 400 grammaa kalaa päivässä. Edellä mainittu luku ei erittele kalalajeja, mutta tutkimuksen mukaan merimetso syö pääasiassa särkeä, ahventa ja kivinilkkaa. Merimetso suojaa myös muiden merilintujemme pesintöjä. Annetaan merimetson täyttää uudelleen oma lokeronsa ekosysteemissä ennen kuin tehdään hätiköityjä päätöksiä merimetsojen metsästyksen sallimisesta. 

Lisätietoja ja lähteet: 

http://www.birdlife.fi/suojelu/lajit/merimetso.shtml, http://www.birdlife.fi/suojelu/lajit/ladattavat/merimetso-vuosikirja-2011.pdf
http://www.theseus.fi/handle/10024/23912

Digitalisaatio tulee. Milloin olemme valmiita?

Image courtesy of Master isolated images at FreeDigitalPhotos.net

Osallistuin eilen (15.8.2014) ICT Saimaa Summit tilaisuuteen Savonlinnassa. Tilaisuudessa oli alan johtavia asiantuntijoita puhumassa mm. digitalisaatiosta, teollisesta internetistä ja avoimesta datasta. Tilaisuus oli todella ajatuksia herättävä ja jäin pohtimaan asiaa erityisesti julkisen sektorin näkökulmasta. 

Tänä vuonna toteutetussa tutkimuksessa selvitettiin 21 maan  osalta julkisen sektorin, yritysten ja kansalaisten edellytyksiä hyödyntää digitalisaatiota ja sitä miten hyvin näitä edellytyksiä todellisuudessa hyödynnettiin. Suomi sijoittui kokonaistarkastelussa kolmanneksi, mutta tulosten tarkempi tarkastelu osoittaa, että Suomessa edellytykset digitalisaatiolle ovat huippuluokkaa, mutta niitä edellytyksiä ei osata tai haluta vielä hyödyntää. Erityisesti parannettavaa on yrityksillä, mutta myös julkisella sektorilla. Lisätietoa tutkimuksesta löytyy esimerkiksi täältä. 

Julkisella sektorilla digitalisaatio voisi yksinkertaisimmillaan tarkoittaa esimerkiksi sähköistä ajanvarausta ja asiointia terveyspalveluissa. Kehittämistyötä terveyden- ja sairaanhoidon osalta tehdään koko ajan, mutta tuntuu, että kehitystyötä Suomessa tehdään samaan aikaan usean eri toimijan toimesta. Digitalisaatio on ennen kaikkea tehostamista, joten eikö tässäkin asiassa tulisi ensisijaisesti keskittää resursseja ja kehittämistyötä. Kannattaako pyörä keksiä samaan aikaan useassa paikassa yhtä aikaa? Tällöin kehittämistyön tuloksena saattaa syntyä vain joukko vaillinaisia sovelluksia, jotka eivät toimi yhteen ja palvele tilaajaa tai asiakasta halutulla tavalla. Olisi koko Suomen edun mukaista saattaa sote-palvelut yhden sovellusjoukon alle, jolloin henkilötyön tehokkuus kasvaa merkittävästi. 

Digitalisaatio on ennen kaikkea ajattelutavan muutosta. Tuttujen ja turvallisten toimintatapojen muuttaminen on vaikeaa. Ei haluta oppia enää uutta, pelätään muuttaa ajattelutapaa. Digitalisaatio tulee etenemään suuria harppauksia, kun suuret ikäluokat väistyvät julkisen sektorin johtopaikoilta. Digitalisaation uhkana nähdään omien atk-taitojen riittämättömyys ja tietoturvariskit. Tietoturvariskejä lisää puutteelliset atk-taidot. Tietoturva ei kuitenkaan ole digitalisaation este. Nykyinen hierarkkinen rakenne julkisella sektorilla on kömpelö ja hidas. Digitalisaation avulla myös julkisesta sektorista saadaan ketterä ja vuorovaikutteinen. 

Ajattelutavan muutos lähtee omasta asenteesta ja vaatii jatkuvaa kehittämistä. Omaa ajattelutapaa ei tulisi lukita tietyn aikakauden mukaan, vaan mielen avoimuus helpottaa uuden tiedon omaksumista ja oman ajattelutavan muuttamista.